Yksinäisyys ja yksinäisyyden tunne ovat seuranneet minua koko elämäni. Vaikka elämässäni on ollut läheisiä ihmisiä, parisuhteita ja ystäviä. Yksinhän me joka tapauksessa toki olemme loppujen lopuksi isojen asioiden edessä aina. Ja koemme moni asioita yksin. Mutta minä olen aina kaivannut sitä, että olisin jollekulle ykkönen, se tärkein. Ehkä en ole sitä kuitenkaan ollut koskaan itselleni? Ehkä siitä se yksinäisyyden tunne tuleekin? Pitkään olen luottanut siihen, että elämä tuo eteeni ihmisiä, joita kulloinkin tarvitsen. Vähitellen uskoni on kuitenkin alkanut horjumaan. Niin. Uskoni elämän kantavuuteen on muutenkin välillä heikko.
Mutta toisaalta pidän yksinolemisesta. Nautin ollessani yksin ja hiljaa omassa rauhassani kotonani. En kaipaa missään nimessä kokoaikaista seuraa - lapsissa on 'seuraa' tarpeeksi. Ja kun he ovat isällään, makaan lähinnä sohvalla ja kuuntelen hiljaisuutta tai katson elokuvia/sarjoja. Tällä hetkellä en juurikaan jaksa mitään erikoista arjen pyörityksen lisäksi. Että sinällään olen ihan tyytyväinen elämäntilanteeseeni juuri nyt. Tavallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti