Jotain hyvää

Onhan minun elämässäni paljon hyvääkin. Asioita joista olla onnellinen. Niitä pitäisi ajatella enemmän, mutta toki tässä myrskyn silmässä tulee mietittyä ja pohdittua vain syntyjä syviä.

Parhaita asioita ovat nuo 2 pipipäätä. Totaalisen outoa, järjetöntä ja hillitöntä lasta. Jotka ovat ainakin tähän mennessä sopeutuneet käsittämättömän hyvin tähän kahden asunnon systeemiin. Mutta sitä toki onkin vasta vajaa 2kk takana, niin ei tästä voi ihan loppuelämän vaikutuksia vielä arvioida. Minulla on työpaikka. Isohko valoisa asunto, jota saisin sisustaa mieleni mukaan. Isä ja sisko. Paras ystävä. Sekä virtuaalinen (ja välillä ihan fyysinen) naisporukka joka tupsahti keväällä elämääni liki tyhjästä. Olen suhteellisen terve, muutamaa pientä poikkeusta lukuunottamatta. Fyysisesti toimintakykyinen. Minulla on jonkinlainen taito käsitellä ja analysoida tunteitani, niin etteivät ne pääse ahdistukseksi asti. 

Ja ennenkaikkea - minulla on kyky etsiä apua, jos sitä tarvitsen.  En pelkää sanoa, että nyt en enää pärjää yksin vaikka aikamoinen selviytyjä olenkin. Tämä tosin koskee vain mielen asioita - arkipäivässä taas en apua pyydä asioiden hoitamiseen. Siinä lienee suuri opettelemisen paikka minulle.

Miten tyhjästä tehdään täysi?

Miten tyhjästä sielusta tehdään täysi? Tai edes täydempi? Miten tyhjää sydäntä täytetään?

Mistä löytyy se voima alkaa etsimään itseään vai luovutanko vaan? Kuljen robottina päivästä toiseen sen ihmeemmin miettimättä, kasvatan lapset ja hiivun hiljaa pois. Muutun harmaaksi, värit minusta katoavat. Elämän voi niinkin elää. Sekö on se minun tieni? 

Vai jotain muuta?

Sairastupa

Tässä perheessä on sairastettu tänä keväänä liikaa. Nyt on vuorossa vesirokko vol 2. Nuorempi sairasti sen 2vk sitten ja nyt on esikoisen vuoro. Lienenkö ollut kokonaista viikkoa töissä pariin- kolmeen kuukauteen. Tosin eihän se töiden tekemistä estä - tänäänkin olen tehnyt tunteja täyteen kun Netflix on viihdyttänyt potilasta. 

Ensi viikolla alkaa kesäloma. Hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa. Ensimmäinen loma ehkä koko aikuisiälläni kun olen yksin. Siis en seurustele enkä edes virittele mitään. Tosin onhan minulla lapset, mutta silti. Loma on silti liki täynnä ohjelmaa koska nyt ei myöskään tarvitse ottaa toisen aikuisen aikatauluja tai haluja huomioon. Voin päättää yksin siitä mitä tehdään vai tehdäänkö mitään. Useimmiten valitsen tuon jälkimmäisen :)

Huomasin myös mainoksen Vapaa Nainen-kurssista, joka olisi syksyllä. Ehkäpä ilmoittaudun sinne. Sisältö ainakin vaikutti mielenkiintoiselta. Eikä se toisaalta ota jos ei annakaan.

Exä myös ilmoitti että hänellä on uusi kumppani. Tai vanha, miten sen nyt haluaakaan tulkita. Jonkinlainen suhde lienee alkanut jo aikoja sitten mutta ainakaan keväällä ei tuo nainen ollut edes eronnut entisestä puolisostaan. Nopeaa toimintaa, täytyy myöntää mutta töistä se samanhenkinen ihminen on aika helppo löytää. Tottakai tästä on herännyt monenlaisia tunteita - sitä en kiellä. Mutta ehkä tämä myös sysää minua eteenpäin omassa elämässäni?

Mitä jää?

Olen siis 38v. Olen ollut naimisissa ja saanut 2 lasta. Olen asunut kahden eri miehen kanssa, ollut kahdessa pidemmässä suhteessa. Olen ollut vakituisissa työpaikoissa valmistumisestani lähtien. Minulla ei ole lainaa, ei autoa, ei omaisuutta. Tuttavapiirini on suppea. Olen nyt eronnut kahdesti. Mitä minulle jää? Onko minulla omaa elämää tämän jälkeen?

Rakastuvatko nelikymppiset enää? Perustavatko enää parisuhteita? Opiskelevat kyllä uusia ammatteja, mutta menestyvätkö niissä? Saavatko uusia ystäviä? Säilyykö terveys? Vai tästäkö se alamäki alkoi - ovatko enää hissutteluvuodet edessä? Tuntuuko mikään enää miltään? Elänkö jatkossa pelkästään lasten kautta?

 Tässäkö minun oma elämäni oli?

Suruiset sävelet

Satuin tänään vilkaisemaan kolmoselta tulevaa retromusiikkiohjelmaa, jossa oli tällä kertaa jakson nimenä Kasarisynkistely. Biisilista ja aiheet olivat todella piristäviä- kuolemaa, eroja ja työttömyyttä. Esimerkkeinä Elämän valttikortit, Tähdet tähdet, Pidä itsestäsi huolta, Viidestoista yö jne. Ja mä osasin sanat yli puoleen noista lauluista!

80-l olen ollut 3-13vuotias, joten tuon musiikin on pitänyt tulla tutuksi vanhempieni ja heidän sisarustensa kautta. Äitini piti erityisen paljon myöskin 'Varpunen Jouluaamuna'-laulusta, joka minusta on ihan kamala (anteeksi). Liekö siis ihmekään se mollisävyinen viritys, mikä minussa on? Kun se suruisuus on jo perimässä saatu, kainuulainen mielenmaisema sitä vahvistanut ja vielä nuo laulut kertoneet siitä, millaista se aikuisen elämä on. ;)

Mielenkiintoinen havainto kaikkinensa. Tätä sietää pohtia vähän tarkemminkin.

Yksinäisyys

Yksinäisyys ja yksinäisyyden tunne ovat seuranneet minua koko elämäni. Vaikka elämässäni on ollut läheisiä ihmisiä, parisuhteita ja ystäviä.  Yksinhän me joka tapauksessa toki olemme loppujen lopuksi isojen asioiden edessä aina. Ja koemme moni asioita yksin. Mutta minä olen aina kaivannut sitä, että olisin jollekulle ykkönen, se tärkein. Ehkä en ole sitä kuitenkaan ollut koskaan itselleni? Ehkä siitä se yksinäisyyden tunne tuleekin? Pitkään olen luottanut siihen, että elämä tuo eteeni ihmisiä, joita kulloinkin tarvitsen. Vähitellen uskoni on kuitenkin alkanut horjumaan. Niin. Uskoni elämän kantavuuteen on muutenkin välillä heikko.

Mutta toisaalta pidän yksinolemisesta. Nautin ollessani yksin ja hiljaa omassa rauhassani kotonani. En kaipaa missään nimessä kokoaikaista seuraa - lapsissa on 'seuraa' tarpeeksi. Ja kun he ovat isällään, makaan lähinnä sohvalla ja kuuntelen hiljaisuutta tai katson elokuvia/sarjoja. Tällä hetkellä en juurikaan jaksa mitään erikoista arjen pyörityksen lisäksi. Että sinällään olen ihan tyytyväinen elämäntilanteeseeni juuri nyt. Tavallaan.

Rokko iski

Perhettämme kohtasi lastentauti nimeltä vesirokko. Nuorimmainen vajaa 3v neiti, on nyt kärsinyt tästä helposta taudista tiistaista lähtien. Viime yönä kävimme päivystyksessä kun lääkityksestä huolimatta ei nukkumisesta tullut mitään. Nyt tilanne onneksi rauhallisempi.

Mutta nyt konkreettisesti ensimmäisen kerran törmäsin tilanteeseen, josta yksin selviäminen oli hankalaa. Esikoinen nukkui, minulla ei ole autoa ja niin - ei juurikaan tukiverkkoja täällä. Onneksi kuitenkin lasten isä ei ollut vielä nukkumassa joten hän tuli esikoisen kanssa tänne nukkumaan.

Tukiverkkojen puute onkin asia, josta en juurikaan puhu tai sitä halua ajatella. En ole pystynyt rakentamaan sellaisia tänne. Jossa olen siis asunut 15 vuotta. Ne ihmiset, joita ajattelin ystävinäni ovat muuttaneet satojen kilometrien päähän. Ja sitten on tietysti ne, jotka ovat tulossa käymään säännöllisesti, asuvat lähellä mutta eivät sitä kuitenkaan koskaan tee. Eivätkä edes vastaa viesteihin. Se lienee aika selkeä merkki :) Minulla ei siis ole suurta sosiaalista verkostoa. Suoraan sanottuna se on niin pieni, että en voi sitä edes verkostoksi kutsua.

Ja tämä on myös asia, johon uskoisin, että minun on tässä kriisissä erittäin tärkeä paneutua. Siihen, miksi en onnistu solmimaan ystävyyssuhteita tai ole haluttua seuraa. Voinko tehdä asialle jotain muuttamatta itseäni liikaa? Kelpaanko sisältäni tällaisena ystäväksi?

Past, present, future?

Lähtötilanne on se, että takana on viimeisimmäksi liki 8vn suhde, josta tuloksena kaksi lasta, särkynyt sydän ja rikkonainen sielu. Mutta samalla ääretön määrä hyviä muistoja, elämänkokemusta ja kiitollisuutta. En koe tätä(kään) eroa epäonnistumisena enää niin vahvasti. Vaikka toki nyt kun mukana on lapsia, homma on ihan eri.

Asumme entisen puolisoni kanssa 5min kävelymatkan päässä toisistamme ja pystymme sopimaan lasten menemisistä ja tulemisista vielä sovussa. Olemme käyneet läpi sellaisen myräkän yhdessä ollessamme hänen ensimmäisen puolisonsa osalta, että ikinäkoskaanmilloinkaan en omia lapsiani sellaiseen myllyyn laittaisi. Minulla ei ole syytä häntä vihata lasten isänä tai mitenkään estää suhteen pysymistä tiiviinä. Lapsillani on heille paras isä ja toivoisin, että osaisimme olla aikuisia ja hoitaa myös jatkossa vanhemmuutta parhaamme mukaan.
 
Mutta tämän blogin tarkoitus ei ole käydä lävitse mennyttä suhdetta tai mustamaalata exääni. Hän varmasti voisi halutessaan kirjoittaa minusta ihan yhtä pahoja asioita kuin minä hänestä. Meitä oli ihan kaksi siinä suhteessa. Kumpikin teimme virheitä joiden vuoksi olemme tässä tilanteessa. Kumpikin opettelemassa uutta elämää. Toki on tärkää käydä lävitse sitä omaa osuutta siinä suhteessa, mutta ehkä kuitenkin vielä tärkeämpää olisi katsoa eteenpäin. Ja elää tätä päivää.

Sepä se. Mitä tästä eteenpäin?

Vuosi nolla

Olen liki 4-kymppinen nainen. Eronnut nyt toista kertaa pitkähköstä parisuhteesta. Tällä kertaa mukana 2 lasta. Ensimmäisestä erosta liki tasan 10v. Olen siis jälleen uuden edessä.

Tästä blogista ei tule muotiblogia, ei sisustusblogia eikä täällä esitellä lasteni uusia vaatteita. Haluan tämän blogin avulla jäsentää tätä prosessia, löytää ehkäpä muutaman lukijan ajatuksilleni mutta ennenkaikkea laittaa tämän muistiin itselleni. Jotta muistaisin.

Tämänkin eron yhteyteen kuuluu vahvasti ikäkriisi. Siihen kuuluu myös se, että lapset ovat nyt vajaa 3v ja 6v. Lapset ovat mahdollisimman paljon isällään ja olemme asumisen saaneet onneksi järjestymään niin, että olemme hyvin lähekkäin. Minulla on siis enemmän omaa aikaa kuin viimeiseen kuuteen vuoteen. Aikaa olla yksin omien ajatusteni kanssa. Elämäni on muutenkin muutoksessa. Työpaikkani on taloudellisissa vaikeuksissa ja tätä uraa olen tehnyt liki 15vuotta. Olen jo vuosien ajan kokenut, että olisi aika uudelle. Ehkäpä nyt onkin? Ja toki tähän kuuluu jonkinlainen henkisyyden, hyvänolon ja tasapainon etsiminen.

Liki kaikki on nyt auki. Toisaalta se on jännittävää ja kiehtovaa, toisaalta pelottavaa ja kauhistuttavaa. Tätä kai se elämä on?