Perhettämme kohtasi lastentauti nimeltä vesirokko. Nuorimmainen vajaa 3v neiti, on nyt kärsinyt tästä helposta taudista tiistaista lähtien. Viime yönä kävimme päivystyksessä kun lääkityksestä huolimatta ei nukkumisesta tullut mitään. Nyt tilanne onneksi rauhallisempi.
Mutta nyt konkreettisesti ensimmäisen kerran törmäsin tilanteeseen, josta yksin selviäminen oli hankalaa. Esikoinen nukkui, minulla ei ole autoa ja niin - ei juurikaan tukiverkkoja täällä. Onneksi kuitenkin lasten isä ei ollut vielä nukkumassa joten hän tuli esikoisen kanssa tänne nukkumaan.
Tukiverkkojen puute onkin asia, josta en juurikaan puhu tai sitä halua ajatella. En ole pystynyt rakentamaan sellaisia tänne. Jossa olen siis asunut 15 vuotta. Ne ihmiset, joita ajattelin ystävinäni ovat muuttaneet satojen kilometrien päähän. Ja sitten on tietysti ne, jotka ovat tulossa käymään säännöllisesti, asuvat lähellä mutta eivät sitä kuitenkaan koskaan tee. Eivätkä edes vastaa viesteihin. Se lienee aika selkeä merkki :) Minulla ei siis ole suurta sosiaalista verkostoa. Suoraan sanottuna se on niin pieni, että en voi sitä edes verkostoksi kutsua.
Ja tämä on myös asia, johon uskoisin, että minun on tässä kriisissä erittäin tärkeä paneutua. Siihen, miksi en onnistu solmimaan ystävyyssuhteita tai ole haluttua seuraa. Voinko tehdä asialle jotain muuttamatta itseäni liikaa? Kelpaanko sisältäni tällaisena ystäväksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti